Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa oli hyvä kirja, jota luki ilolla. Se ei kuitenkaan tarjonnut paljon samaistumiskohtia teinipojan vaikean isäsuhteen käsittelyssään, alkoholisti-isän perinnön käsittelystä puhumattakaan. Kiinnostavaa, muttei omakohtaisesti koskettavaa, ellei lasketa introvertin minäkertojan tuskastumista sosiaalisissa tilanteissa. Jokin kirjassa kuitenkin viehätti riittävästi, että hain kirjastosta myös toisen osan. Se kannatti.

Knausgård kertoo Taisteluni -sarjan toisessa osassa minun elämästäni niin osuvasti, että moneen otteeseen on pitänyt laittaa kirja yöpöydälle odottamaan, että ehdin prosessoimaan tekstiä mielessäni. Toisessa osassa kirjailija perustaa perheen ja kertoo kirjailijan työn ja perhe-elämän yhdistämisestä - tai oikeastaan yhdistämisen vaikeudesta. Sitähän tämä perhe-elämä on: rakkautta ja niistä seuraavia velvollisuuksia, joita ei voi paeta vaikka tietäisi intohimon olevan jossain aivan muualla. Vaikken itse kirjoita, niin osaan tunnistaa sen kaipuun flow-tilaan, siihen hetkeen kun saa toteuttaa itseään ja luoda jotain uutta. Samalla kuitenkin tiedostaen, että kun näitä lapsia nyt on tullut hankittua niin pitää niiden kanssa viettää aikaakin. Työhuone kutsuu ja silti valitsen leikkipuistoon lähdön, tiedostaen väitöskirjan ja uusimman neulemallin ohjeen kirjoittamisen jäävän odottamaan jotain myöhempää ajankohtaa.

Tunnistin kirjasta myös aiemman itseni kohdassa, jossa väsynyt pariskunta etsii leffahyllystä viihdettä jättäen taide-elokuvat odottamaan jotain pirteämpää ajankohtaa. Muistan ne digiboxiin tallennetut leffat, joita ei koskaan tullut katsottua kun aina siinä vaiheessa kun päätyi sohvalle telkkarin ääreen oli liian väsynyt katsomaan mitään kehittävää ja ajatuksia herättävää. Itse asiassa siellä ne leffat edelleen on digiboxilla, meillä ei vaan enää päästä edes niitä viihdeleffoja katsomaan. Silti tunnistin itseni ja yöpöydälläni odottavan kirjapinon kappaleesta: "Ei, kun ilta tuli ja me istuuduimme katsomaan elokuvaa, halusimme viihdettä, niin helppoa ja huomaamatonta kuin mahdollista. Sama koski kaikkea muutakin. Tuskin luin enää kirjoja; jos lähistöllä oli sanomalehti, luin mieluummin sitä. Kynnys nousi yhä vain korkeammaksi. Se oli idioottimaista, koska se elämä ei antanut mitään, se oli pelkkää ajankulua."

Siinä tausta tälle blogille. Kertomuksia pyrkimyksestä elämään, joka ei olisi pelkkää ajankulua. Kaupunkikulttuuria, korkeakulttuuria, kotia. Itsensä toteuttamista. Perheen kaikille jäsenille. Olen allerginen ilmaisulle "lasten ehdoilla". Minä en halua laittaa omaa elämääni odottamaan siksi aikaa kun lapset ovat pieniä. En myöskään usko, että voisin kasvattaa älykkäitä ja empaattisia lapsia jos itse eläisin samat vuodet jonkinlaisessa älyllisessä tyhjiössä rantalomien, Ti-Ti Nallen maailman ja lasten futistreenien keskellä. Tämä ei silti tarkoita, ettei meillä koskaan tehtäisi mitään lasten mielestä kivaa. Kesälomareissullamme vierailtiin Unescon maailmanperintökohteissa ja uitiin joka päivä. Lapset nauttivat museoiden asekokoelmista ja linnanraunioilla kiipeilystä siinä missä aikuisetkin, eikä aikuisia tarvinnut houkutella jätskille ja uimaan kun oli sen vuoro. Ehkäpä lapsetkin oppivat ottamaan muita ihmisiä huomioon ja odottamaan vuoroaan kun ei koko ajan mennä "lasten ehdoilla". Ainakin he innostuvat ehdotuksesta "lähdettäiskö käymään jossain museossa?".