maanantai 28. joulukuuta 2015

45 vuotta Englannin maaseudulla

Hesarin kritiikin ja osuvien näytösaikojen johdosta välipäivien leffaksi valikoitui 45 vuotta. Elokuva kertoo 45-vuotishääpäiväänsä valmistelevasta pariskunnasta. Miehen saama kirje tuo avioliittoa edeltäneen ajan ja naisen mukaan juhlavalmisteluihin. Vähitellen selviää mitä ennen avioliittoa on tapahtunut ja miten nämä tapahtumat ovat avioliittoon vaikuttaneet. Vai ovatko vaikuttaneet? Vastauksia ei anneta, vaan paljon jää katsojan päättelykyvyn varaan. Elokuva näyttää kauniisti yhdessä vanhenevan pariskunnan välisen rakkauden ja toveruuden, kaikessa hauraudessaan vielä vuosien yhteiselon jälkeen.

45 vuotta kestänyt avioliitto vaatii varmasti tiettyä kykyä ohittaa asioita niihin syventymättä, mutta jotenkin epäuskottavalta tuntuu tilanne, jossa näin tärkeät tapahtumat olisi vain haluttu unohtaa ja jätetty käsittelemättä. Toisaalta myös naisen mustasukkaisuus 45 vuoden takaisille tapahtumille tuntuu hämmentävältä. Leffan synopsis toteaa "Muutamia päiviä ennen 45. hääpäiväjuhlaa näyttää siltä, että jäljellä ei enää ole avioliittoa, jota juhlistaa." Siis anteeksi mitä? Niinkö pienestä se avioliitto olikin kiinni? Katsoja odottaa koko ajan jonkin kammottavan salaisuuden paljastumista ja kun salaisuus ei niin kammottava olekaan jää ihmettelemään oliko tässä nyt ainekset tämän luokan kriisiin. Vaan ehkäpä kriisiä ei ollutkaan kuin naisen mielessä - ehkä juhlavalmistelujen jännitys purkautui mustasukkaisuutena vuosien takaisia tapahtumia kohtaan.

Leffaa kantaa pääosaa esittävän Charlotte Ramplingin kasvot, joita kamera seuraa lähikuvissa. Berliinin elokuvajuhlien hopeinen karhu ei mennyt väärään osoitteeseen. Toinen kantava voima on sateinen Englannin maaseutu, joka luo melankolista tunnelmaa. Taidokkaasti toteutettu elokuva, jota on kaunis katsella. Loppu, joka pääosan esittäjän ilmeestä päätellen ei ole tarinan loppu, eikä onnellinen, pelastaa vähän. Tarina ei kuitenkaan ihan kantanut ja jälkeenpäin harmitti, että ne listalla ylempänä olleet leffat esitettiin niin kummalliseen aikaan, että meni sitten ilta tätä ihmetellessä.

Andrew Haigh: 45 vuotta
Iso-Britannia 2015

tiistai 22. joulukuuta 2015

Väkivaltaa ja katoamisia

Sain syksyllä mainoksen Iida Rauman uudesta teoksesta Seksistä ja matematiikasta ja pistin sen heti kirjaston varauslistalle. Sitä odotellessa lainasin hänen esikoisteoksensa Katoamisten kirja tutustuakseni kirjailijaan. Sittemmin Seksistä ja matematiikasta pääsi Hesarin vuoden parhaat -listalle, joten joku muukin sai idean lukea myös Katoamisten kirjan. Kun ei sitä siis enää saanut uusittua päätyi se lukujonossa seuraavaksi. Tätä kirjaa ei kyllä olisi kannattanut lykätä.

Kirjan päähenkilö on juuri muuttanut Turkuun tyttöystävänsä kanssa. Pääsykokeet jäivät väliin ja hän löytää töitä vanhainkodista. Isä on kadonnut ja äiti koittaa hoitaa omaa tuskaansa. Lapsuudenystävä tulee piirustuksiin ja ahdistusta hoidetaan sekakäytöllä ja maalaamalla. Nämä keinot eivät vie pahaa oloa vaan johtavat lopulta tilanteen kärjistymiseen ja parisuhteen kriisiytymiseen. Tueksi löytyy uusi ystävä: kosovolainen hoitajatoveri vanhainkodista. Kirjan taustalla on Turku, jokivarret ja lähiöt.

Tarina alkaa rauhalliseen tahtiin. Olen ehkä nuoruusvuosina saanut oman osuuteni huonoja leffoja ja kirjoja, joiden ainoa sisältö on päähenkilön seksuaalinen suuntautuminen. Ehkä tästä taustasta johtuen luin kirjaa aluksi hieman tympääntyneenä miettien, ettei ahdistuneen lesbon tylsä parisuhde jaksaisi kirjan verran kiinnostaa. Sitten kirja alkoi viedä mukanaan. Takautumat kertovat pikkuhiljaa mitä ennen ahdistumista ja parisuhteen tylsistymistä on tapahtunut. Lopulta kirjaa ei malta jättää käsistään kun haluaa saada selville mitä kaikkea oikeastaan onkaan tapahtunut.

Kirjassa on väkivaltaa muodossa jos toisessa. Vanhainkodissa hoitajiin ja potilaisiin kohdistuva väkivalta ei yllätä ja parisuhteissakin sitä tapahtuu. Sen sijaan tyttöjen välinen fyysinen väkivalta yllättää kouluaikojen kuvauksessa. Jään miettimään, etten itse asiassa muista poikienkaan nyrkkitappeluja kouluajoilta - elettiinkö me jossain lintukodossa siellä Kontulan ala-asteella? Vai onko aika kullannut muistot? Lopulta tuntuu, että jokaisen henkilön taustalta löytyy joku ahdistava väkivaltakokemus: koulukiusaamista, hyväksikäyttöä, sota, lapsen menettäminen.

Pieni sivujuonne heräsi päähenkilön puolison nimestä: Sofia. Muistuu mieleen toinen muutaman vuoden takainen teos, Laura Saven Paljain jaloin, jossa puolison nimi oli myös Sofia. Mietin, onko tämä joku tunnussana lesbopuolisolle - ne on nimettävä Sofioiksi. Eihän kenenkään nimi edes oikeasti ole Sofia! Piti ihan tarkistaa Väestöreksiteristä ja selitys löytyy sieltä: vuosina 1920-1979 ei "kenenkään" nimeksi ole annettu Sofia, sen sijaan vuodesta 1980 lähtien Sofia on ollut muotinimi. Kyse ei siis ole salaliitosta vaan tämän lukijan kuulumisesta eri sukupolveen.

Suosittelisin kirjaa kaikille Helsingin sanomien köyhyyskyselyyn vastanneille, joiden mielestä köyhyys ja syrjäytyminen johtuu omista valinnoista. Jäin itsekin kiinni ärsytyksestä päähenkilöä kohtaan kun luin, ettei hän ollut edes mennyt pääsykokeisiin. Kirjan edetessä selviää kyllä miksi pääsykokeet jäivät väliin, joten toivottavasti itsekin taas opin lisää empatiakykyä. Kun ei tiedä miltä taustalta ihmiset ovat elämäntilanteisiinsa päätyneet, ei kenelläkään pitäisi olla mahdollisuutta arvioida toisten mahdollisuuksia vaikuttaa köyhyyteensä tai syrjäytymiseensä.

Nyt odotan malttamattomana, että tulee minun vuoroni lukea Seksistä ja matematiikasta. Odotuksesta vaan tuleekin vähän suunniteltua pitempi, kun varauslistan sijalla 2/436 poistan varauksen sen vapauttamisen sijaan...

Iida Rauma: Katoamisten kirja
Gummerus 2011

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Mestarin elämäntyö


Henri Cartier-Bressonin laaja näyttely Ateneumissa on upea kokemus. Taidolla rakennettu näyttely saa ansaitsemansa puitteet hienossa museorakennuksessa. Marraskuisena perjantai-iltana museossa riitti muitakin valokuvasta kiinnostuneita, osin tungokseen asti.

Cartier-Bresson itse kieltää olevansa kuvajournalisti ja puhuu näyttelyssä olevassa videossa olevansa ennemminkin surrealisti. Tätä on hieman vaikea nähdä kuvissa, joiden jaottelu maittain ja aikakausittain tukee mielikuvaa journalistisesta dokumentoinnista. Ei ihme, että häntä pidetään kuvajournalismin isänä. Näyttelyä voikin katsoa lähes 300 upean valokuvan kavalkadina - tai sitten nostalgisina välähdyksinä ympäri maailmaa. Berliinin muuri, Leningradin Lenin-kuvat, Gandhi juuri ennen kuolemaansa... Ja kaikki tämä mestarillisina sommitelmina, ratkaisevalla hetkellä napattuna. Merkkihenkilöiden muotokuvien lisäksi kuvien kohteena ovat tavalliset kadunmiehet, -naiset ja -lapset.

"Saitko ideoita omiin kuviin?" kysyi seuralainen näyttelyn jälkeen. "Saitko itse?" kysyin, ja hän totesi, ettei osaa ottaa ideoita kun ei osaa ottaa kuviakaan. Vähän sama tunne itselleni tuli näyttelystä. Cartier-Bressonin ylivoimainen taidokkuus saa harrastajavalokuvaajan tuntemaan sellaista alemmuutta, ettei voi ajatella saavansa inspiraatiota jostain noin hienosta. Onneksi näyttelystä voi kuitenkin nauttia ihan vain esteettisenä ilon lähteenä. Pisteenä i:n päälle alemmuuden tunteissa jäi kamerakin kotiin, joten postauksen kuvat otettu parhaalla mahdollisella kameralla - sillä joka on aina taskussa.


Kannattanee hyödyntää välipäivät ja tammikuun alkupuoli näyttelyyn tutustumisessa tammikuun loppupuolen viime päivien ruuhkan välttääkseen. Mutta ehdottomasti kannattaa käydä tutustumassa näyttelyyn.

Henri Cartier-Bresson
Ateneum
23.10.2015 - 31.01.2016

maanantai 14. joulukuuta 2015

Leskimiehen tarina

Itkettää ja naurattaa. Helsingin sanomien esikoiskirjapalkintofinalisti Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla kertoo tarinan kolmikymppisestä Aaposta, jonka vaimo Anna kuolee syöpään. Aapo jää yksin 6-vuotiaan Elsan kanssa. Kohtalo on epäreilu ja saamme lukea Aapon kiukusta ja surusta, sekä siinä sivussa pienen Elsan mietteitä äidin kuolemasta. Tätä kirjaa ei malta laskea käsistään.

Kirjan ensimmäisessä osassa käydään läpi Annan viimeiset hetket ja syöpähoidot, sekä takaumina Annan ja Aapon yhteinen historia. Toisessa osassa kerrotaan mitä tapahtuu Annan kuoltua; Aapon tuskasta ja lopulta uuden onnen löytymisestä.

Lehtolalla on sana hallussa ja hän kuvaa Aapon mielenliikkeitä huumorilla sävyttäen. Mitä kaikkea absurdia puolison menettämiseen liittyykään! Kirjan tapahtumat etenevät kuten asioiden toivoisikin etenevän. Kuten kansitekstissä sanotaan: "Aapo selviää, koska hänen on pakko". Niinhän se todellisessakin elämässä on, lesken on jatkettava elämää ja jos lapset ovat pieniä, ei aikaa omalle surutyölle ole helppo löytää. Kysymys kuuluukin: koska Aapo palaa loppuun tai aloittaa terapian selvitäkseen puolison kuoleman aiheuttamasta traumasta? Vai eikö puolison kuolema aiheuta hänelle pientä kiukuttelua pahempia seurauksia?

Kirjaa lukiessa muistui mieleeni toinen kertomus yksin pienen lapsen kanssa jääneestä isästä, Eve Hietamiehen Yösyöttö. Tässä vaiheessa alkoi myös ärsyttää vanhemmuuden käsittely kirjallisuudessa. Miksi yksinhuoltajaksi jääminen on kirjan arvoinen kokemus, jos kokijana on mies? Entä jos Aapo olisikin ollut nainen, jonka mies kuolee? Olisimmeko silloin saaneet lukea vaikeuksista valita tyttärelle mekko tarhakuvaan? Olisiko nainen voinut miehensä kuolinvuoteen äärestä tekstailla Tinderistä bongaamalleen miehelle?

Lehtola kertoo Tek-lehden (19.11.2015) jutussa mietteitä Aapon insinöörimäisyydestä: "Luulin kirjoittaessani, että romaanini insinööripäähenkilö Aapo on niin sanottu normaali ihminen. Lukijoilta olen sittemmin kuullut, että tämä juuri on meidän insinöörien yleinen harhakuvitelma itsestämme." Ehkäpä insinöörilukija myös lukee romaania kuvauksena normaaleista ihmisistä ja Aapon törmäily tuntuu vain luontevalta ja ainoalta oikealta tavalta reagoida tapahtumiin. "Sairaalassa Elsa istuu puisessa tuolissa sylissäni sänkysi vieressä, puree pilliä ja kysyy kahdeksantoista kertaa, milloin äiti tulee kotiin ja miksi sen puheesta ei saa selvää. - Lisähappilaitteen muovi muodostaa kaikukopan. Ja koska ääniaallot liikkuvat muovisessa umpiossa eri tavoin kuin ilmassa, äidin hengityksen ääni on erilainen, sanon Elsalle." Miten siihen muuten olisi voinut vastata?

Kirjailijan tuntien on vaikea lukea romaania vain fiktiona. Henkilöitä lukee vetäen yhtäläisyysmerkkejä todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin. Kyyneleet ovat silmissä useampaan otteeseen. Kirja ei kuitenkaan ole dokumentti, eikä sitä sellaisena pitäisi lukea. Koskettava se silti on.

Olen vaikuttuneena seurannut ystäväni muutosta tutkijasta kirjailijaksi. Esikoisromaanin ilmestyminen oli hieno saavutus ja iloitsin sen päästessä Helsingin sanomien kirjapalkintoehdokkaaksi. Odotan toki innostuneena myös alkuvuodesta julkaistavaa väitöskirjaa, mutta vielä enemmän toivon jatkoa Lehtolan kaunokirjalliselle uralle!

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Otava 2015

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Verta, hikeä ja kabareeta



Race Horse Companyn jo perinteinen, eli toista vuotta Suvilahden Kattilahallissa pyörivä White Nights -kabaree ihastuttaa ja hämmentää. RHC:n pojat jatkavat samalla linjalla kuin viime vuonnakin: loistava meno, poikamaista kohellusta, pilkettä silmäkulmassa - ja taiturimaisia esityksiä. Vierailevina tähtinä tänä vuonna Håvve Fjell, Princess Tweedle Needle Berliinistä, nuorallatanssija Natalie Good Kaliforniasta, sekä shown juontaja Bastard Keith suoraan New Yorkista.


Rony Hämäläinen sai ensimmäiset aplodit saatuaan röökin palamaan, mutta kyllä renkaan kanssa taiturointi kirvoitti aika paljon kovemmat aplodit. Loistava esitys - niin puvustuksen, meikin, rekvisiitan kuin akrobatian ja valaistuksenkin osalta.

Princess Tweedle Needle ja Håvve Fjell vetivät esityksen, jota ei ihan kaikilta osin pystynyt katsomaan. Neuloja, tulta, nauloja, verta - ja kahteen otteeseen. Loistavia esiintyjiä ja visuaalisestikin upea show. Mutta ei sitä naulaa pidä nenään tunkea!

RHC:n pojilla oli upeita härveleitä ja hienosti koko jengi käytössä härveleiden pyörittämiseen. Rauli Kosonen oli jättänyt viime vuoden hämmentävän elmukelmuosion pois, ja tyytyi vain esittelemään loistavaa akrobatiaa. Joka jatkui. Ja jatkui. Ja jaksaako se muka oikeesti vieläkin?!

Oma suosikkini oli kuitenkin Kalle Lehto, jolla oli niin hyvä meno päällä jongleeraushommissa, ettei pallojen putoaminen välillä haitannut ollenkaan. Itse asiassa sitä odotti, koska yleisö sai niin kuumia katseita palloja poimivalta esiintyjältä, eikä lopulta ollut ihan varmaa kuuluiko se jopa esitykseen.


Kattilahalli on sisustettu rennoksi hengailutilaksi ja tarjolla on pientä purtavaa sekä tietenkin alkoholijuomia. Kannattaa tulla ajoissa nauttimaan tunnelmasta. Vinkki: esitys alkaa samassa tilassa, joten kannattaa asemoitua niin, että näkee ensimmäisen härvelin. Esitys jatkuu lavalla, palaa takaisin salin puolelle, kiipeää väliajalla parvelle ja jatkaa taas salin ja näyttämön välillä vaihdellen. Yleisölläkään ei siis pääse peppu puutumaan. Ja pepusta puheenollen: siitä on puhe. Tarkemmin sanottuna sen nuolemisesta. Ja fistaamisesta. Bastard Keith yrittää järkyttää, mutta jos tällainen keski-ikäinen perheenäiti lähinnä miettii onko pojalle näissä asioissa jotain erityisen jännää, niin ehkei tämä keskivertokatsojaa kovasti kohauta.


Bastard Keithillä onkin kova työ juontajana kun muistissa on vielä viime vuoden upea Sophia Urista. Laulajana ja esiintyjänä Bastard Keith kyllä loistaa, mutta jutut eivät ihan lämmittäneet yleisöä. Bastard Keith -parka olikin jo saanutkin huomata, ettei suomalainen yleisö lähde esityksessä mukaan ihan samalla lailla kuin newyorkilainen. Hauskinta hänen esiintymisessään olikin suomalaisen yleisön armoton pilkkaaminen. Voisikin todeta, että illan heikoin lenkki oli yleisö. Puolustukseksemme on todettava, ettei katsomo ollut ihan täynnä. Tämän ongelman voisi siis vielä korjata myöhempiin esityksiin!

Race Horse Company: White Nights 2015
Suvilahti Kattilahalli
Tue-Sun 2.-20.12. at 19.00
 

torstai 3. joulukuuta 2015

Äitikortti pöytään

Anu Silfverbergin jo pari vuotta sitten ilmestynyt Äitikortti on taas ajankohtainen Olka Horilan dramatisoitua sen Kansallisteatterin näyttämölle. Tai no, ajankohtaistahan tämä teksti on aina jokaiselle ajattelevalle äidille. Silfverberg kirjoittaa kirjan alussa johdantona työlleen, ettei löytänyt kiinnostavaa pohdintaa äitiydestä vauvanhoito-oppaiden kivikautisten sukupuoliroolien ja mukarohkeiden huonoäiti-kirjoitusten väliltä. Tällä teoksella hän osuu kyllä juuri tuohon tarpeeseen ja harmittaa, etten lukenut tätä jo aikaisemmin - lukulistalla se toki on ollut ilmestymisestään lähtien.

Silfverberg kuvaa erittäin tarkkanäköisesti havainnoiden äitiyden ja vanhemmuuden kerrontaa mediassa. Yhteiskunnalliset näkökulmat jäävät tästä keskustelusta puuttumaan, koska kyseessä on niin suurta kansanosaa henkilökohtaisesti koskettava aihe. Olen tätä itsekin miettinyt: en olisi voinut viedä pientä 10 kk ikäistä esikoista päivähoitoon, vaan halusin jäädä kotiin häntä hoitamaan - ja samalla tiedostan kotihoidontuen naisille luoman loukun. Jatkuva vetoaminen siihen, että perheiden on saatava tehdä kullekin perheelle sopivia valintoja on todella hämmentävää kun samalla kaikki tilastot kertovat, että tämä kullekin perheelle erikseen sopiva ainoa vaihtoehto on se, että äiti jää vuosikausiksi pois työelämästä kotiin lasten kanssa.

Millaisen kuvan maailmasta kotiäiti sitten antaa lapsilleen: "Mitä täyspäiväisestä äidistä jää jäljelle kun identiteetti nostetaan pois? Äitiys - se on selvää. Ja mitä se on? Suhdetta lapseen. Entä millaista on olla lapsi, jos vanhempi kokee, että hänellä ei ole muuta identiteettiä kuin tuo suhde? Millaisen kuvan lapsi saa siitä, mitä ihminen noin ylipäänsä voi tehdä, ja millaista on olla ihminen ja elää tässä maailmassa toisten ihmisten keskellä, millaista on toimia yhteiskunnassa ja kulttuurissa, kokea asioita toisten kanssa?". Juuri tätä pohdin jo ensimmäisessä blogikirjoituksessani Knausgårdin innoittamana. Nämä kysymykset ovat juuri niitä, joiden takia meidän perheessämme ei mennä "lasten ehdoilla". En halua antaa lapsilleni käsitystä, että vanhempien olemassaolon tarkoitus on heidän viihdyttämisensä ja he ovat vanhempiensa ainoa ilon lähde.

Samalla kun kirja käsittelee niin osuvasti vanhemmuuden yhteiskunnallista puolta, ei Silfverberg pelkää myöskään tuoda henkilökohtaisia ja kipeitäkin asioita esille. Ei niitä lapsia noin vain tehdä. Eikä siihen tuskaan ja epätoivoon kun lasta ei kuulukaan oikein osaa varautua, vaikka olisi kuinka tietoinen siitä miten kauan raskaaksi tuleminen voi viedä ihan normitilanteessakin.

Silfverberg pohtii myös äitiyden absurdiutta: miten voi olla mahdollista, että toinen ihminen elää toisen ihmisen sisällä. Tämä on ajatus, jota itsekin olen pohtinut. Miten äitiys on jotain niin suurta ja erityistä ja käsittämätöntä ja kuitenkin niin tavallista ja jokapäiväistä ja yhteistä kaikille maailman äideille. Synnytys on jotain aivan uskomatonta, ja kuitenkin "kaikki nämä ihmiset ovat tehneet sen", kuten Silfverberg totesi synnärillä. Se ajatus synnyttämisen käsittämättömästä ihmeestä yhdistettynä sen jokapäiväisyyteen on jotain maailmankaikkeuden syntyyn verrattavissa olevaa.

Äitien jakaminen "kehityspuolueeseen" ja "kehitysmaapuolueeseen" on oivaltavaa. Tosiaan, "luonnonmukaiseen" äitiyteen pyrkivät "liinailijat" ja "vaippailijat" voisivat herättää ihmetystä kehitysmaissa, joissa vauvan jatkuva liinassa kantaminen on köyhyydestä nouseva pakko - ei mikään "luonnollinen" valinta. Itse kysyin intialaiselta kollegalta julki-imettämisestä häveliäässä Intiassa nähtyämme naisen temppelityömaalla vauvaa imettämässä ja hän totesi, että nainen on köyhä ja hänen on siksi pakko pitää vauva töissä mukana. Rinta ei ole rinta jos se on kastittoman köyhän rinta.

Tiedostava ihminen toki ymmärtää asioita rationaalisella tasolla, mutta äitiys saattaa sekoittaa pään. Silfverberg kuvaa hienosti pakkomiellettään imettämiseen, vaikka imetysopastukset välillä menevät täysin absurdin puolelle. Huomaan itsekin tuntevani outoa ylpeyttä siitä, että olen imettänyt molempia lapsia vuoden, vaikka rationaalisella tasolla ymmärrän täysin hyvin, ettei se ole mikään oma saavutukseni - sattui nyt vain maito riittämään ja lapset haluamaan rintaa. Toisaalta opin kyllä myöhemmin, ettei se mitään "oikeaa" imetystä ollut kun lapset äidin poissaollessa saivat korviketta pullosta. Mutta se tunne kun pieni ihminen käy ahnaasti rinnan kimppuun. "...se tuntuu lämpimältä ja pehmoiselta, historialliselta ja itkettävältä; se on silkkaa euforista, puhdasta, avaruuteen laajenevaa rakkaudentunnetta."

Kiitos Anu Silfverberg, että kirjoitit tämän kirjan! Juuri näitä ajatuksia olin itsekseni miettinyt ja tuntui hyvältä saada lukea niistä älykkäästi muotoiltuna ja laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin liitettynä.

Anu Silfverberg
Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä
Teos 2013

Popular Posts

Sisällön tarjoaa Blogger.

Ota yhteyttä!

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *