"Äitiys ei ole laskeutunut syliini ihonlämpimänä ja luonnollisena, niin kuin ette ole tekään."

Essi Kummun teos Lasteni tarina kertoo kirjailijan traumatisoitumisesta keskosina syntyneiden kaksostensa varhaisina vuosina. 25 -vuotiaana lapset saanut kirjailija on vasta kymmenisen vuotta tapahtumien jälkeen toipunut niin paljon, että voi kirjoittaa aiheesta. Raskausviikolla 27+5 syntyneiden lasten syntymätarina on kuitenkin unohtunut ja alkaa poukkoileva tarina, jossa kirjailija käy läpi traumatisoitumiseensa johtaneita seikkoja. Kyseessä ei olekaan lasten tarina, ei kertomus pienistä keskosvauvoista tai elämästä heidän ensikuukausinaan. Sen sijaan käsitellään kirjailijan perhetaustaa ja parisuhteita, menneitä ja nykyisiä, tapahtumia ennen lasten syntymää ja kymmenen vuotta sen jälkeen.

Kirjailija puhuu sairaalassa vahvistuvista vauvoistaan "syntymättöminä" ja pelkää, ettei koskaan saa viedä näitä kotiin: "Sillä minusta tuntuu, ettei syntymätön ole minun, vaan sairaalan. Se on sairaalan syntymätön vauva." Ja kun vauvat saadaan vihdoin kotiin, ovat vanhemmat hämmentyneitä tilanteen saamasta käänteestä. Kuten varmasti kaikki, jotka tuovat esikoisensa synnytyssairaalasta kotiin. Yht'äkkiä kaikki onkin muuttunut, eikä paluuta vanhaan arkeen ole. Siinä pitäisi sitten osata kasvaa vanhemmaksi, mutta Kummun osalta esteenä on lasten menettämisen pelko, mitä hän on joutunut ennen tätä kokemaan. Hän kuvaa hyvin miten vaikea on käsittää muuta kuin hapettumisarvoja ja seurata vierestä kun pientä keskosta elvytetään ja viedään leikkauksiin toisensa jälkeen. Ja sitten kun eräänä aamuna tuttu keskoskaappi onkin tyhjä: "Olin valmistautunut kaikkeen muuhun paitsi siihen, että hän selviytyy."

"Olin aina halveksinut heikkoja miehiä.
Olin aina halveksinut heikkoja naisia.
Olin aina halveksinut heikkoutta.
Se oli verenperimä.
Minun suvussani ei jumalauta valiteta mistään."

Kummu kirjoittaa kuinka hyvää kirjan kirjoittaminen on hänelle tehnyt. Hän ennakoi "jonkun lyhytnäköisen puhumassa halventavaan sävyyn terapiakirjallisuudesta", mutta on vaikea nähdä tätä teosta muuten kuin terapiakirjana. Selkeästi kirjailijan on täytynyt kirjoittaa tuskansa ulos, mutta lukijana olisin kaivannut jäsennellympää kokonaisuutta. Nyt kirja poukkoilee aikajaksosta toiseen ja käy läpi tapahtumia ja henkilöitä, jotka varmasti ovat olleet kirjailijalle tärkeitä. On kuitenkin vaikea saada otetta kirjasta - mikä tämän kirjan tarkoitus on, ellei se ole juuri terapiakirja? Ja samalla: saako tästä kirjasta sanoa mitään kriittistä, kun ei itse ole kokenut vastaavaa kauhua ja lastensa menettämisen pelkoa? Lopulta voikin olla, että ärsytys kirjaa lukiessa onkin vain reaktio tämän äidin kokemaan tuskaan ja siihen, ettei hän saanut traumansa käsittelyyn apua. Jos joku äiti on ollut näin rikki pienten ennenaikaisena syntyneiden vauvojensa kanssa, niin miksei terveydenhuoltojärjestelmämme ole auttanut häntä? Miksi vain vauvat hoidettiin hengissä sairaalasta kotiin, mutta nuori äiti jätettiin selviämään yksin miten parhaiten taitaa?

Kirjan ansioksi on laskettava rehellinen kirjoittaminen äitiyden pimeästä puolesta. Äidinrakkaus ei aina ala sillä hetkellä kun saa tuhisevan käärön syliinsä - joskus sen tuhisevan käärön syliinottamistakin joutuu odottamaan viikkokaupalla. Itse synnytin elottoman lapsen, mutten edes ehtinyt hätääntyä kun olin niin tokkurassa synnytyksestä ja olisin itsekin kuollut synnytykseen, ellemme olisi olleet sairaalassa hyvän hoidon piirissä. Kiitos suomalaisen terveydenhuollon pääsin nukutuksesta herättyäni luomaan äitisuhdetta oman pienen kääröni kanssa. Seuraavana päivänä synnytyksessä mukana ollut kätilö tuli käymään tapahtumia läpi kanssani. Pisteet siitäkin Naistenklinikalle. Miksei kukaan käsitellyt Kummun kanssa tapahtumia?

Essi Kummu: Lasteni tarina
Tammi 2014