DocPointissa sai ensi-iltansa venäläisestä taide- ja queer-aktivistista kertova dokumentti Grey Violet - Odd One Out. Voina-ryhmän kanssa Putininkin huomion saaneen performanssin tekijä ja moneen kertaan mielenosoituksissa väkivaltaa kohdannut Grey Violet päättää erään matematiikan konferenssin jälkeen hakea turvapaikkaa Suomesta. Dokumentti seuraa turvapaikanhakuprosessia epäpätevine tulkkeineen, mutta myös oman paikan etsimistä helsinkiläisten aktivistien keskuudesta ja syrjintää, joka venäläisten keskuudessa jatkuu vielä suomalaisessa vastaanottokeskuksessakin.

Dokumentissa nähdään jälleen kerran miten lohduton venäläinen yhteiskunta on niille, jotka eivät ole valtaapitävien kanssa samaa mieltä asioista. Mielenosoituksissa yleisö voi kohdistaa väkivaltaa mielenosoittajiin, eikä miliisi (nyk. poliisi) ole millänsäkään. Aikoinaan näkemäni dokumentti Ilja Jashinista teki hänestä poliittisen idolini - että joku jaksaa vaan jatkaa taistelua kaikesta vainosta huolimatta. Joskus toki mitta tulee täyteen ja terveytensä jatkuva uhraaminen hyvän asian eteen riittää. Toivottavasti edelleen on mahdollista silloin hakea turvapaikkaa.

Dokumentin jälkeen ohjaaja Reetta Aalto, tuottaja Liisa Juntunen ja Grey Violet itse keskustelevat teoksesta ja yleisö pääsee esittämään kysymyksiä. Yksi kysymys koskee homojen tämänhetkistä tilannetta Venäjällä ja Grey kertoo erään tärkeän seikan Venäjän aktivistiskenestä: tavalliset venäläiset eivät halua olla missään tekemisissä aktivistien kanssa. Tämä koskee niin LGBTI-aktivisteja kuin muitakin poliittiseen oppositioon kuuluvia. Siinä missä Helsinki Pride on koko kansan iloinen sateenkaarijuhla, ei suurin osa venäläisestä sateenkaariväestä voisi kuvitellakaan osallistuvansa Pride-paraatiin.

Grey Violetin kohtaloa miettiessä ei voi olla ajattelematta kuinka hyvät lähtökohdat hänellä kuitenkin on: kuvataiteilijana itsekin toimiva äiti ymmärtää ja tukee poikaansa (hän oli myös mukana elokuvan ensi-illassa) ja siinä missä moni muu turvapaikanhakija koittaa oppia tarpeeksi suomea saadakseen siivoojan töitä oli Grey saanut vierailevan tutkijan post-doc -paikan Aalto-yliopistosta. Hän myös tuli Suomeen ennen suurta turvapaikanhakija-aaltoa, jonka myötä linja on monelta osin tiukentunut. Toisaalta ihmetyttää miten Voinassa vaikuttanut Grey on jäänyt Suomessa lähes ilman mediahuomiota. Suomen kannalta tarina saakin surullisen lopun.

Kiinnostava ja tärkeä dokumentti. Hienosta kuvauksesta vastaa Joona Pettersson.

Reetta Aalto: Grey Violet - Odd One Out
Seuraavan kerran nähtävillä DocPoint-jatkoilla Sellosalissa 31.1.2017
(Kuva: Napa Films Oy)

Taiteiden yönä ohjelmatarjontaa on aina vähän enemmän kuin mitenkään ehtii katsoa. Monena vuonna olemme lasten kanssa valinneet kiinnostavimmat kohtuullisen järkevän reitin varrelta ja kiertäneet suunnitelman mukaan. Tänä vuonna ei mitään selkeää reittiä tahtonut muodostua, sen sijaan Stoan ohjelma houkutteli monipuolisuudellaan. Päädyimme siis hyppäämään metroon ja matkustamaan Itä-Helsinkiin. Valinta oli erittäin onnistunut - Stoan koko perheen Taiteiden yö tarjosi jokaiselle jotakin. Tai ainakin lapsille.


Ehdimme paikalle sopivasti Maria Baric Companyn Salaisuuksien Sateenvarjo -juhlakonserttiin. Hienosti valaistu ja lavastettu konsertti tarjosi kivaa kuunneltavaa lapsille. Lapset pääsivät myös osallistumaan kun onnenpyörällä arvottiin aina seuraavan sateenvarjon väri. Maria Baric Companyn Salaisuuksien Sateenvarjo -levynjulkaisukonsertti on muuten 4.2.2017 Kanneltalossa!


Helsingin sarjakuvafestivaalit ja Runokuu esittivät yhteistyössä Kylli-täti -kilpailun, jossa sarjakuvapiirtäjät kuvittivat runoilijoiden lausumia runoja livenä. Haastava tehtävä, eikä ehkä ihan saanut sitä sarjakuvamaisuutta esiin mitä nuori sarjis-fani odotti. Kaikki kolme jaksettiin kuitenkin katsoa. Ohjelman mukaan voittaja valittiin lapsituomariston äänillä, mutta äänestämään pääsi koko yleisö. Se, missä määrin yleisöäänet vaikuttivat voittajan valintaan jäi hieman kyseenalaiseksi, niin ylimalkaisesti äänet laskettiin.

Kylli-täti -kilpailun aikana nuorempi taiteilija pääsi osallistumaan työpajoihin, joissa kokeiltiin haarukkamaalausta ja askarreltiin ötökkä.


Ääniä Le-Alem -konsertissa kuultiin etiopialaisia ja suomalaisia lauluja reggae-rytmeillä etiopialaiseen tyyliin. Tästä konsertista nauttivat aikuisetkin, ja lapsille ehkä selvisi suuntaa antavasti mitä se reggae tarkoittaa.

Ohjelman lisäksi kirjastossa oli poistokirjojen hylly, ja huolimatta viikottaisista kirjastovierailuista parasta illassa taisi olla kirjojen lainaaminen. Itse asiassa esikoinen ehdotti kirjaston huomattuaan, että jättäisimme ohjelman väliin ja menisimme kirjastoon! Onneksi nämä pystyi yhdistämään ja saimme lainattua lukemista kotimatkalle. Vielä kun lähtiessä saatiin ilmapallot mukaan oli ilta kokonaisuudessaan menestys!

Stoan Taiteiden yö
25.8.2016

Supermarsu on kuulunut meillä lukusuosikkeihin jo pitkään. Paula Norosen hillittömät kirjat naurattavat aikuista lukijaa vähintään yhtä paljon kuin pieniä kuulijoita. Kun huomasin Tikkurilan teatterin tehneen Supermarsusta musiikkinäytelmän olikin siis selvää, että sinne pitää päästä.

Tarina alkaa Emilian luokan lähtiessä luokkaretkelle Tuusulanjärven rannalle. Oppilaat käyvät läpi Suomen taiteen kulta-aikaa ja päätyvät lopulta itse aikamatkalle vuoteen 1876. Sieltä he löytävät oppaakseen erään Jannen, jonka matkassa lähtevät Helsinkiin etsimään 1800-luvun Supermarsua. Marsuvettä kulauttamalla Emilia voisi pelastaa heidät takaisin nykyaikaan. Matkalla koitetaan sanoittaa Jannen Finlandia-sävellystä ja mietitään voiko ihmisten Heikinkaduksi kutsuma tie kuitenkin olla Mannerheimintie.

Finlandiaa lukuunottamatta esityksen musiikki on Tuija Rantalaisen tätä teosta varten säveltämää. Ohjaaja Tanja Hautakangas antoi hänelle vapaat kädet musiikin suhteen, ja varsin tarttuvia kappaleita kuullaankin. Pienin katsoja lauleskeli sateesta kalsareihin vielä junassa.

Esityksen alkua odotellessa mietittiin keitä hahmoja eniten odotimme näkevämme. Emilia ja Simo sekä tietenkin Rasva-Antero mainittiin ja tokihan heidät nähtiin myös esityksessä. Aluksi tosin koululaista hieman epäilytti: "Ei toi voi olla Rasva-Antero ku se on tyttö!". Epäilykset kuitenkin haihtuivat ja Rasvis oli juuri niin rasvainen kuin pitääkin. Suosikiksi niin äidin kuin koululaisen mielestä nousi kuitenkin Simo, joka oli vaan juuri sellainen kuin Simo on. Vaikka koululaista naurattikin eniten kun Simo esitti päinvastaista kuin mitä on, eli tyhmää.

Näytelmään oli otettu mukaan melkein kaikki kirjan hahmot, ja aika pitkään kesti hahmojen esittelyssä ennen kuin tarina pääsi vauhtiin. Luokkaretkitunnelman olisi ehkä saanut aikaan vähän pienemmällä opettajajoukolla ja lapsiakin olisi riittänyt puolet. Nuoremmat katsojat eivät kuitenkaan löytäneet esityksestä moittimista, ja äidin varovainen yritys poistua väliajalla tyrmättiin täysin. Tähän saattoivat kyllä vaikuttaa myös kahvion ihanat voisilmäpullat, jotka kyllä paransivat äidinkin tunnelmaa.

Etukäteen hieman jännitti kuudelta alkava näytös Tikkurilassa, kun kestoksi oli annettu väliaikoineen kaksi tuntia. Vernissa sijaitsee kuitenkin aivan aseman lähellä, eikä esityskään kestänyt kuin 1 h 40 min. Kukaan ei siis nukahtanut junassa paluumatkalla, vaikka vähän toki väsyttikin. Pieni riski otettiin ikärajojen kanssa, mutta hyvin jaksoi 5,5 -vuotiaskin yli 6-vuotiaille suositellun esityksen.

Supermarsu ja jääräpää Janne
Tikkurilan teatteri
14.1.-11.2. Vernissasalissa

Wusheng Company vieraili Aleksanterin teatterissa "suomalaisen Peking-oopperan klassikko"-esityksellään Vartija - arjen sankari. Kolme armeijan säästötoimenpiteiden seurauksena irtisanottua upseeria päättää kostaa valtaamalla postikeskuksen ja lamauttamalla Suomen postinjakelun. Koston tiellä on vain yövartija - ja taisteluhan siitä tulee.

Esitys oli hulvattoman hauska, ja samalla Peking-oopperan periaatteita kunnioittava. Olin itse ajatellut Peking-oopperaa jokseenkin samassa kategoriassa kuin mongolialaista kurkkulaulua - kuriositeetti, jota on kiva käydä katsomassa Ulaanbaatarissa tai Pekingissä, mutta se sitten siitä. Olin kuitenkin jo aikaisemmin lukenut Antti Silvennoisesta ja hänen Peking-oopperaopinnoistaan Kiinassa. On tavallaan hämmentävää, että tällainen taidemuoto saa oman seurueen Suomessa. Esitystä seuratessa kuitenkin joutuu toteamaan, että hyvinhän tämä meidän kulttuuritarjontaamme mahtuu.

Esityksen puvustus on sekoitus perinteistä ja modernia. Vartijan asu Peking-oopperan vaatimine lisäosineen on loistava ja katkeroituneen vääpelin perinteisempi asu kasvonaamioine ja pitkine partoineen erityisen näyttävä. Vääpelin katse kasvomaalin takaa on aivan uskomaton!

Yleisöllä tuntui olevan vähän haastetta esitykseen suhtautumisessa: osa uskalsi nauraa, osa katsoi hiljaa. Kukaan ei erehtynyt taputtamaan kohdissa, joissa esiintyjä pysähtyy odottamaan aplodeja. Tähän seurue kuulemma tosin on Suomessa tottunut, eivätkä esiintyjät tosissaan aplodeja odottaneetkaan.

Esityksen jälkeen oli keskustelutilaisuus, jossa yleisö sai esittää kysymyksiä. Kysymyksiä tulikin laidasta laitaan - alkaen nuoren katsojan pohdinnasta "Kuoliko se siinä lopussa?" aina Peking-oopperan historiaan. Keskustelu olikin oiva tapa päättää esitys, siinä sai kivasti taustatietoa ja vastauksia mielessä pyörineisiin kysymyksiin.

Tämän esityksen osalta jäi harmittamaan vain se, ettei tullut otettua erästä tanssista ja miekkailusta kiinnostunutta nuorta miestä mukaan. Jäämme odottamaan seuraavaa mahdollisuutta nähdä esitys koko perheen voimin!

Wusheng Company: Vartija - arjen sankari
Aleksanterin teatteri 13.1.2017
(Kuva: Teemu Ullgren/Wusheng Company)