Viime sunnuntaina Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä sai ensi-iltansa Himo. Hanna Brotheruksen ohjaaman teoksen työryhmään kuuluu joukko toipuvia addikteja, Teatterikorkeakoulun opiskelijoita sekä näyttelijäntyön että tanssin puolelta, sekä teatterin ammattilaisia. Tällä porukalla on työstetty addiktiota aiheena viime keväästä lähtien. Alkutilanteesta osa jengistä ei tiennyt missä Kansallisteatteri sijaitsee, joten matka teatterin lavalle on ollut pitkä.

Esitys on erittäin fyysinen, hiki lentää ja välillä vaatteetkin. Tavoitteena onkin siirtyä addiktioiden käsittelystä puhumalla niiden kohtaamiseen kehollisesti ja etsiä vastausta kysymykseen: Mikä alkaa addiktion jälkeen? Tanssin ja liikkeen ohessa kuulemme projektissa tuotettuja tekstejä.

"Olemme samaa, addiktiivista ihmisen lihaa ja verta.
Vimmaa liikkeeseen, rahaan, seksiin tai huumeisiin.
Himoa nousta ja himoa pudota."

Kokonaisuus on vaikuttava, eikä katsomosta näe kuka on amatööri, kuka opiskelija ja kuka ammattinäyttelijä. Hieman kyllä pohdin voiko näyttelijäksi opiskelevalla olla noin näkyviä tatuointeja - eikö se rajoita tulevia roolimahdollisuuksia? No, saahan niitä meikattua piiloon. Esityksen jälkeen yleisöstä tulee pyyntö, että esiintyjät esittäytyisivät. Tulee vähän tirkistelevä olo kun toipuvat addiktit "tunnustavat" roolinsa. Hämmentää myös havaita miten näyttelijäopiskelijat ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä. Onko tähän produktioon tarkoituksella valittu vain pitkiä, hoikkia ja kauniita nuoria naisia? Vai eikö muunlaisiin rooleihin ole tarpeen näyttelijöitä kouluttaa?

Mietin myös miksi esityksiä on vain muutama - Kansallisteatterissa sunnuntaina kaksi, sekä Teatterikorkeakoululla vielä kolme lisää. Epäiltiinkö ettei esitykselle riittäisi katsojia, vai eivätkö amatöörit jaksaisi vetää useampaa esitystä? Teoksen takana on kuitenkin niin huima määrä työtä, että tuntuu tuhlaukselta mikäli esitykset jäävät näihin viiteen. Suosittelen vierailua Teatterikorkeakoululle!

Himo
Ke 30.8. klo 19 ja to 31.8. klo 14 ja 19 Teatterikorkeakoulu, Studio 4

Kuva: Kansallisteatteri/Nico Backström

Julia Varela: X/5.000

ARS17 nykytaiteen suurnäyttelyn teemana on digitaalinen murros: Internet ja digitaaliset palvelut. Näyttely täyttää lähes koko Kiasman ja mukana on teoksia 24 taiteilijalta (lisäksi näyttelyn online-osiossa on vielä 15 taiteilijan töitä).

Voisi kuvitella kaiken digidigi-hehkutuksen keskellä tämän näyttelyn olevan aivan viimeisen päälle ajan hermolla. Jokin vaan tökkää jo pelkässä ajatuksessa. En ole koskaan ollut innostunut vuorovaikutteisista digiteoksista, kutsuttiin niitä sitten multimediaksi tai verkkotaiteeksi. Valitettavasti näyttely alkaa juuri kuten pelkäsinkin. Teoksissa haetaan jotain mistä ei sitten kuitenkaan ihan saa kiinni, ja kävelemme Kiasman läpi melkoista vauhtia. Välillä laitetaan VR-lasit päähän ja katsellaan jotain, mihin katsojan liikkeiden pitäisi vaikuttaa. Hieman epäselväksi jää mihin liike vaikuttaa ja lopputulos tuntuu vain harvinaisen kömpelöltä VR-toteutukselta. Sama fiilis jäi Blairwitch project -henkisestä tutkimusretkikuvauksesta ja digitaalisista fantasiamaailmoista.

Hito Steyerl: Factory of the Sun

Jossain vaiheessa toisen tai kolmannen kerroksen paikkeilla alkaa kuitenkin löytyä kiinnostavia teoksia. Tykkäsin Julia Varelan kaapatuista näytöistä (X/5.000) ja Anna Uddenbergin veistoshahmoista matkalaukkuineen. Juha van Ingenin tuhat vuotta kestävä GIF-animaatio ASLAP (As Long As Possible) herätti huvittuneita mietteitä Kiasman sitoumuksesta pitää teos käynnissä mahdollisimman kauan. Jossain Kiasman varastossa siis pyörii tuhatvuotinen GIF täältä ikuisuuteen. Kuinkakohan pitkälle päästään? Ja onko Kiasmalla myös velvoite tiedottaa yleisölle kun teosta ei enää voida pitää käynnissä - kun on saavutettu "As Possible"? Hito Steyerlin Factory of the Sun -installaatio oli niin koukuttava, että sitä olisi voinut jäädä katsomaan pidemmäksikin aikaa.

Andrey Bogush: Proposal for image placement (stretched, curtain)

Andrey Bogushin teos Proposal for image placement (stretched, curtain) herättää kysymyksen kuvausluvan tarpeesta tässä näyttelyssä: mikäli näyttelyn teoksissa on käytetty netistä löytyneitä kuvia, eikö vastaavasti netistä löydetystä kuvasta tehdystä taideteoksesta otettua kuvaa saa jakaa omana teoksenaan? No, nämä kuvat kuitenkin julkaistu kuvausluvan kanssa.

Mainittakoon vielä puolustuksekseni, etten pidä itseäni minään luddiittina vaan työskentelen itsekin digitalisaation ilosanoman parissa. Jostain syystä kuitenkin ajatus digitaiteesta tökki niin että meinasi jäädä koko näyttely väliin. Onneksi on Museokortti ja eräänä päivänä sitten oli sopiva hetki piipahtaa ex tempore kiertämässä näyttely. Ehkäpä pitää vielä ottaa toinen kierros lasten kanssa ja katsoa miltä näyttely näyttää heidän näkökulmastaan!

ARS17 Hello World!
Kiasma 31.3.2017-14.1.2018

Neljäs kesä Puotilan kesäteatteria meinasi mennä meidän porukalta ohi, mutta onneksi huomattiin mahdollinen virhe ajoissa ja päästiin vielä katsomaan tämän kesän näytös, Herra Hakkaraisen suuri urheiluesitys. Edellisten kesien malliin kyseessä on Karo Laurosen ja Mikko Laurosen kahden hengen näytelmä, muutamien nukkeavustajien tukemana ja Samu Loijaksen ohjaamana (viime kesän Saapasjalkakissasta kirjoitin täällä).


Esitys oli tuttua Puotilan kesäteatterin meininkiä alun yleisön lämmittelystä hersyvän hauskaan näytelmätoteutukseen. Erehdyin esityksen jälkeen kommentoimaan, ettei tällä kertaa tarinassa oikeastaan ollut juonta, mutta nuoret seuralaiset korjasivat välittömästi: tarina kertoi Tarmo Tassulasta, joka ei tykännyt urheilla vaan halusi vain pelata kännykällä. Vaan eräänä päivänä liikunnan open sijaiseksi tulikin Herra Hakkarainen ja hänen johdollaan kokeiltiin sitten lajeja mäkihypystä yleisurheiluun, eri tanssityylit huomioiden ja vielä jääkiekkotaklaukset hidastettuna. Ja niinhän siinä kävi, että hiki tuli, eikä se ollutkaan ollenkaan kamalaa. Ruokakin maistui paremmin.

Jokaisessa suuressa urheilujuhlassa tarvitaan tietenkin selostaja, ja tällä selostajalla oli vielä marsu kaverina. Esitys pohjautuu Mauri Kunnaksen kirjaan ja tuttu hämähäkkikin löytyy yllättäen nuoren Hakkaraisen kainalosta.


Tokaluokkalaisen mielestä esitys oli hauska ja opettavainen. Hauskaa oli varsinkin se kohta missä pallo pysähtyi, mutta Tarmo ei. Tarinan opetus kuulemma oli, ettei pidä vaan pelata kännykällä vaan pitää myös urheilla. Eskarilaisen mielestä hauskinta oli painonnosto laulun tahdissa ja olihan sekin hauskaa kun yksi käsipaino lensi puuhun ja jäi sinne. Tosin vähän oli kuulemma myös tylsää kun siinä vaan urheiltiin ja urheiltiin. Äitiä nauratti hidastettu toisto jääkiekkomatsin taklauksesta sekä opettavainen tarina pienestä likaisesta pukista, eikä äiti tosiaan tajunnut tarinassa olleen juonta, muttei se teatterielämystä haitannut.

Ensi kesänä pitää kyllä olla ajoissa liikkeellä, ettei tule tällaista riskiä esityksen missaamisesta! Huomenna tosin olisi vielä ehtinyt.

Herra Hakkaraisen suuri urheiluesitys
Puotilan kesäteatteri
Esitykset vielä 13.8. klo 13 ja 15