Viime sunnuntaina Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä sai ensi-iltansa Himo. Hanna Brotheruksen ohjaaman teoksen työryhmään kuuluu joukko toipuvia addikteja, Teatterikorkeakoulun opiskelijoita sekä näyttelijäntyön että tanssin puolelta, sekä teatterin ammattilaisia. Tällä porukalla on työstetty addiktiota aiheena viime keväästä lähtien. Alkutilanteesta osa jengistä ei tiennyt missä Kansallisteatteri sijaitsee, joten matka teatterin lavalle on ollut pitkä.

Esitys on erittäin fyysinen, hiki lentää ja välillä vaatteetkin. Tavoitteena onkin siirtyä addiktioiden käsittelystä puhumalla niiden kohtaamiseen kehollisesti ja etsiä vastausta kysymykseen: Mikä alkaa addiktion jälkeen? Tanssin ja liikkeen ohessa kuulemme projektissa tuotettuja tekstejä.

"Olemme samaa, addiktiivista ihmisen lihaa ja verta.
Vimmaa liikkeeseen, rahaan, seksiin tai huumeisiin.
Himoa nousta ja himoa pudota."

Kokonaisuus on vaikuttava, eikä katsomosta näe kuka on amatööri, kuka opiskelija ja kuka ammattinäyttelijä. Hieman kyllä pohdin voiko näyttelijäksi opiskelevalla olla noin näkyviä tatuointeja - eikö se rajoita tulevia roolimahdollisuuksia? No, saahan niitä meikattua piiloon. Esityksen jälkeen yleisöstä tulee pyyntö, että esiintyjät esittäytyisivät. Tulee vähän tirkistelevä olo kun toipuvat addiktit "tunnustavat" roolinsa. Hämmentää myös havaita miten näyttelijäopiskelijat ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä. Onko tähän produktioon tarkoituksella valittu vain pitkiä, hoikkia ja kauniita nuoria naisia? Vai eikö muunlaisiin rooleihin ole tarpeen näyttelijöitä kouluttaa?

Mietin myös miksi esityksiä on vain muutama - Kansallisteatterissa sunnuntaina kaksi, sekä Teatterikorkeakoululla vielä kolme lisää. Epäiltiinkö ettei esitykselle riittäisi katsojia, vai eivätkö amatöörit jaksaisi vetää useampaa esitystä? Teoksen takana on kuitenkin niin huima määrä työtä, että tuntuu tuhlaukselta mikäli esitykset jäävät näihin viiteen. Suosittelen vierailua Teatterikorkeakoululle!

Himo
Ke 30.8. klo 19 ja to 31.8. klo 14 ja 19 Teatterikorkeakoulu, Studio 4

Kuva: Kansallisteatteri/Nico Backström